Kohti uutta elämää: Minnesota -hoito murtaa itsepetoksen muurit

28.10.2018

(Päijät-Media, Kari Mustonen)
Päihdeperheterapeutti Sari Kuismanen Minnesota -hoidon Hämeenkosken toimipisteestä tietää, ettei päihdeongelmasta selviäminen ole helppo juttu olipa kysymyksessä sitten alkoholisti, huumeidenkäyttäjä tai pilleristi.
Omin voimin se ei juurikaan onnistu eivätkä liiallinen ”ymmärtäminen” tai ulkopuolisten moraalisaarnat auta tipan vertaa. Potilaalla näet ei ole sairauden tunnetta vaikka kysymyksessä sairaus onkin.
Potilas kieltää ongelman olemassaolon viimeiseen asti, joskus jopa viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Alitajunnassaan hän kuitenkin saattaa tuntea, etteivät asiat ole kohdallaan. Silloin hän itse on ankara tuomari itselleen. Joskus liiankin ankara.

Hoitoon hakeutumista hävetään

Ei päihdehoitoon tulla rohkeasti ja riemusta hihkuen, ei. Kuismasen mukaan hyvin monelle on hoitoon hakeutuminen häpeällistä. Kun ongelmainen sitten lopulta hakeutuu hoitoon, on hänellä paljon opittavaa. Hänhän ei tunne tautiaan, hän on hukassa itseltään.
Lähes pääsääntöisesti päihdeongelmainen on oppinut valehtelemaan itselleen ja tietysti myös ympäristölleen, hänellä on oma todellisuutensa.
Minnesota -hoidon menetelmää voisi kuvata havahduttamiseksi ja silmien avaamistapahtumaksi. Hoitoon tullut saa niin paljon tietoa sairaudestaan ettei hän enää voi pettää itseään. Kuismanen tietää mitä päihdeloukussa olevan mielessä saattaa liikkua, hän tietää omasta kokemuksestaan että päihdeongelma säteilee ongelmaisen lähipiiriin ja mikä kummallisinta: lähipiirikin usein sairastuu ongelmaisen pyörittäessä omaa loppumattomalta näyttävää sirkustaan.

Kulissien takana on usein helvetti

Minnesota-hoito on 12 askeleen mukainen alkoholistien, lääkeriippuvaisten, huumeriippuvaisten sekä sekakäyttäjien ja läheisriippuvaisten hoitokeskus Suomessa. Hoito ei ole koskaan avohoitoa, vaan hoito tapahtuu joko Lapualla tai Hollolan Hämeenkoskella.
Hoidossa panostetaan ongelmaisen lisäksi myös hänen läheisiinsä. Kuismanen pitää läheisten osallistumista hoitoprosessiin erittäin tärkeänä ja siihen on syynsä. Päihdeongelmainen näet sairastuttaa ja syyllistää myös lähipiirinsä, johon saattaa kuulua puoliso, lapset, vanhemmat ja muitakin lähellä eläviä.
Alkoholisti, pilleristi, sekakäyttäjä tai huumeidenkäyttäjä ennemmin tai myöhemmin kutoo verkon joka voi hänen läheisilleen olla helvetti. Ikävintä asiassa on se, että ongelma pidetään salassa. Vahvat kulissit rakentuvat pelon ja kaaoksen ympärille, perheyhteisö yrittää jaksaa.

Itsepetoksen vahvat muurit

Päihdekierteessä oleva on mestariselittäjä, hän ei tunne olevansa sairas. Ehkä hän keksii
peitetarinoita, saattaa vipata rahaa, varastaa, keinojen kirjo on rajaton. Taudinkuvaan kuuluu äärimmäinen itsekkyys ja kun tauti on ottanut ylivallan saattaa ongelmainen mitata elämäänsä vain yhdellä ainoalla mittarilla: Milloin seuraava känni, mistä ainetta, mistä helpotusta?
Hoidon onnistumiseen vaikuttavat motiivit. Voisi ajatella että paras tulos on odotettavissa silloin, kun ongelmainen tulee hoitoon omasta halustaan, silloin kun hänellä on aito hätä.
Usein kuitenkin lähipiiri näkee kaaoksen ensin, jo silloin kun ongelmainen itse on vielä oman itsepetoksensa lumoissa. Hoitoon tullaankin usein läheisten tai työnantajan patistamana.

Kohtuukäyttö ei ole vaihtoehto

Hoitoon hakeutuminen saattaa myös hävettää. Ongelmainen haluaisi selvitä lempein keinoin ja hänen mielessään saattaa muhia ajatus kohtuukäytön mahdollisuudesta. Pääsääntöisesti ainoa kestävä ratkaisu kuitenkin on täysraittius, olivatpa kysymyksessä sitten lääkkeet, huumeet tai alkoholi.
Minnesotahoidossa keskeistä on, että potilas joutuu näkemään itsensä sellaisena kuin on. Ja kun se onnistuu, ovat portit auki uuteen elämään. Ei se kädenkäänteessä käy. Potilas saa intensiivisessä hoidossa tietoa siinä mitassa ja määrässä, ettei hän voi enää turvautua selittämiseen.
Minnesota -hoidon henkilökunta tuntee taudin, heillä on pääsääntöisesti omakohtainen kokemus ongelmasta. Itseruoskinnan sijaan potilas saa toivoa paremmasta.

Ensimmäinen erä

Hoidon ensimmäisen ja tärkeimmän jakson pituus on kuukauden mittainen. Tietoa ja terapiaa annetaan jatkuvasti. Hoitoon ei tulla viihtymään eikä hoidossa räplätä kännyköitä, vaan  keskitytään oleelliseen. Ensimmäisen jakson jälkeen potilas mahdollisine läheisineen saa tukea ja opastusta tiellä parempaan elämään. Jatkohoitoryhmiä on useita.
Päihdeongelman syövereissä oleva usein selvinä hetkinään syyllistää itseään ja hän on oman elämänsä ankarin tuomari.
-Täällä ei syyllistetä eikä syytetä, täällä on turvallista toipua, Kuismanen sanoo.
Koska pääsääntöisesti päihdeongelmainen kieltää ongelmansa, havahduttaminen todellisuuteen ei ole helppoa, mutta hyvin mahdollista. Samoja ongelmia kokeneet tietävät mistä on kysymys, he puhuvat samaa kieltä potilaan kanssa.
Sari Kuismanen painottaakin, ettei Minnesota -hoidossa etsitä syyllisiä vaan tarjotaan ratkaisua isoon ongelmaan.

*